tiistai 11. maaliskuuta 2014

Au pairin arkea

Katsoin viime viikolla ensimmäiset 5 jaksoa Yle Areenan kautta Au pairit Lontoossa -ohjelmasta ja tällä viikolla viimeiset 5 jaksoa. Yhteensä siis 10 jakson verran 4 suomalaistytön arkea Lontoossa. Jotenkin tuosta ohjelmasta jäi tosi ristiriitaiset fiilikset. Tavallaan ymmärrän noita tyttöjä, tunnistan hyvin paljon samoja fiiliksiä kun mietin aikaa, jolloin olin itse au pairina. Mutta osalle jutuista joudun vaan pudistelemaan päätäni ja ohhottelemaan, että voi jee mitä teinejä.

Työskenteleminen au pairina on aikamoinen villi länsi, ikinä ei tiedä varmasti millaiseen perheeseen päätyy ja osalla on aivan mahtavia kokemuksia ja osalla taas niin kamalia, että joutuu lähtemään kesken kaiken pois. Mistään ei ole takuita ja silti au pairina on todella paljon pelkästään sen perheen armoilla. Huomaahan sen noistakin jaksoista, että kolmella neljästä ei tunnu olevaan minkäänlaista käsitystä siitä, miten huolehtia itsestään tai millaista on oikeasti ottaa vastuuta itsestä, puhumattakaan muista ihmisistä.

Itseäni ihmetytti sarjan alkujaksossa se, että ilmeisesti kukaan tytöistä ei ollut tavannut au pair perhettään etukäteen. Olisi ollut kiva, jos sarjassa olisi valotettu sitä, miksi tytöt on päättäneet lähteä au pairiksi ja mitä kautta he ovat nuo perheet löytäneet. Käyttivätkö esimerkiksi jonkunlaisen välitystoimiston apua? Myöskään kaikkien perheet eivät hakeneet tyttöä lentokentältä vaan tytöt joutuivat itse julkisilla etsimään tiensä uuteen kotiin. Kuulostaa aika karulta, varsinkin kun au pairiksi lähtiessä tavaraa on ehkä enemmän kuin viikon lomamatkalle ja jos ei ole kokemusta reissaamisesta, niin alkua voisi helpottaa (ja olo olisi varmasti tervetulleempi) jos joku hakisi lentokentältä.

Olin au pairina elokuusta 2008 huhtikuun 2009 alkuun, ensin Naardenissa ja sitten Amsterdamissa Hollannissa. Itse löysin aikoinani au pair perheeni MOL:n sivujen (nykyisin TE-palvelut) kautta. Silloin työpaikkailmoituksissa julkaistiin vielä au pair paikkoja, mutta nykyään kuulemma ei enää. Joten en tiedä, mitä kautta perheet nykyään etsivät uusia au paireja? Välityssivustojahan on paljon, mutta toimivatko ne, ei ole omaa kokemusta..
Vastasin aikoinani pariin ilmoitukseen ja molemmista sain lähes samantien vastaukset, molemmat sattumalta Hollantiin, vaikka alunperin minkäänlaista maapreferenssiä ei ollut.

Hakuprosessi eteni nopeaan. Lähetin oman hakukirjeeni vastauksena tuolla MOL:n sivuilla näkyneeseen ilmoitukseen, sain sähköpostia takaisin, jossa perheen äiti kysyi että koska voisi soittaa minulle. Soitti ja juteltiin (enää en tosin yhtään muista, että mistä) ja sovittiin että tavataan Helsingissä, kun hän on siellä työmatkalla. Oli muistaakseni juhannusviikolla tai joskus niillä main. Matkasin Helsinkiin ja tapasin perheen äidin siellä, juteltiin ja sitten myös soitettiin perheen isälle, jonka suurin huoli oli, että osaanko laittaa ruokaa (hän itse kun ei osannut kokata yhtään mitään). Puhuttiin lapsista ja työtehtävistä. Sain paikan ja sovittiin, että kun perhe tulee myöhemmin kesällä Suomeen lomalle, niin tapaan heidät vielä silloin uudestaan, ihan vaan nähdäkseni lapset ja antaakseni heidän mukaansa yhden matkalaukun, jotta tavaraa saisi perille halvemmalla. Työt alkoivat elokuun puolenvälin tietämillä, koska olin kesätöissä enkä päässyt lähtemään aiemmin.

En tavannut perheen edellistä au pairia ollenkaan, mutta laiteltiin kesän aikana sähköposteja ja lisäksi hän oli kirjoittanut mulle kirjeen, jossa antoi vinkkejä tulevaa varten. Perheen äiti haki mut lentokentältä, mikä oli tosi hyvä, koska siinä vaiheessa olin matkustamisen suhteen aikalailla yhtä ummikko kuin tuon sarjankin tytöt. Muistan vielä, kuinka harmitti, että perheen äiti ei halunnut maksaa pysäköinnistä ja tulla aulaan vastaan, vaan hän opasti että kun olen saanut laukkuni, niin nousen Schipholilla ylempään kerrokseen, jossa on lähtöaula ja jossa voi pysäköidä hetkeksi jättääkseen ihmisiä pois kyydistä. Ihmettelin, että onko se nyt niin iso vaiva  pysäköidä auto, maksaa siitä ja tulla kunnolla vastaan. Mutta ilmeisesti saan olla onnellinen, että edes joku tuli hakemaan.

Ennen kun työt au pairina alkoivat, niin ajattelin että sillä taskurahalla pärjää ihan hyvin. Summa oli muistaakseni 440 euroa kuukaudessa tms. Koska puhelinlasku maksetaan, netti kuuluu kaupan päälle, ruokaa saa ottaa kaapista jne. Mutta aika pian sitä huomasi, että jos vähääkään viikonloppuisin reissasi ja halusi tehdä asioita, niin tarkkaan sai katsoa mihin rahansa pisti. Hyvin pian rupesi myös ärsyttämään, kuinka paljon vastuuta on, kuinka paljon työtehtäviä on ja kuinka vähän siitä oikeastaan itselle saa.

Perheessä oli hollantilainen isä, suomalainen äiti ja kaksi lasta. Tyttö sillä hetkellä 7v. ja poika 9v., molemmat siis jo koulussa päivät. Joka viikolle oli tiettyjä hommia, kuten kaupassakäynti, ruoanlaitto joka arkipäivä, silittäminen ja siivoaminen. Lisäksi tyttö piti viedä ja hakea koulusta sekä kuskata harrastuksiin. Molempien lasten eväät piti tehdä aamuisin sekä iltapäivällä välipalaa. Käytännössä siis arkipäivien muonitus oli kokonaan au pairin vastuulla. Kotitöitä tuntui olevan paljon, koska niihin kului paljon aikaa. Käytännössä koko talon (se oli valtava) siivoamiseen meni helposti 3-4 tuntia ja perheen äiti olisi halunnut, että imurointi tehdään vähintään kaksi kertaa viikossa. Pyykkiä pestäväksi ja silitettäväksi oli myös paljon, kerralla sai helposti kulumaan muutaman tunnin.

Perheen äiti ja isä olivat molemmat uraihmisiä, joten heidän viikkoihinsa kuului myös työmatkoja. Yrittivät sopia niin että eivät olisi yhtä aikaa pois, mutta sekään ei aina onnistunut. Vaikka au pairina kuuluu ottaa vastuuta, niin silti en kokenut olevan oikein, että olin joinakin päivinä lapsista vastuussa 24/7, vaikka vain parin päivän ajan. Oli myös kamalaa nähdä ja kokea kuinka lapset kärsivät siitä. Lapset itkivät ja ikävöivät vanhempiaan ja raivosivat minulle, jos en saanut heidän vanhempiaan kiinni puhelimitse. En muista yritinkö puhua siitä vanhemmille, mutta mielestäni oli suhteellisen järkyttävää, että he asettivat uransa lapsiensa edelle. Viikonloppuisin tottakai perhe vietti yhdessä laatuaikaa ja käytännössä au pair oli kokonaan ulkona näistä kuvioista. Opinkin aika nopeasti keksimään viikonlopuille paljon ohjelmaa ja pysymään poissa kotoa.

Muistan tuolta ajalta myös sen, kuinka epäreilulta jotkut perheen vanhempien sanomisista tuntuivat. Jostain kun oli mieleeni iskostunut, että au pairin tulisi olla kuin perheenjäsen ja auttaa perheen arjessa, ei suinkaan olla se orja, joka pyörittää koko showta. En siis kauheasti tykännyt kommenteista, joissa perheen äiti esimerkiksi epäili että en ollut hoitanut viikkosiivousta, kun loppuviikosta hyllyjen alta pyöri esiin pölypalleroita. Jos hän olisi ikinä ollut kotona ja siivonnut itse, niin tietäisi kyllä, että vaikka kuinka puunaa ja pyyhkii pölyjä, niin kyllä jo viikon päästä uudet pölyt pyörii. Tai ainakin meillä täällä kotona, kyllä jo viikossa kalusteiden alta pyörii pölyjä ja hyllyjen päällä on kevyt pölykerros. Sain myös kommenttia siitä, että en komentanut poikaa ja hänen kavereitaan tarpeeksi kun he leikkivät ja remusivat. Perheen isä oli sillä hetkellä kotona ja ajattelin mielessäni, että jos meteli kerran häiritsi häntä, niin olisi voinut myös isän roolissa siitä huomauttaa vaikka virallisesti oltiinkin vielä "au pairin työajalla". Kieltäydyin myös talon ikkunoidenpesusta (koska edellinen au pair niin neuvoi, ei kuulemma missään nimessä kuulu tehtäviin ja aiheuttaa ihan valtavan työn, 3 kerroksinen talo valtavilla ikkunoilla) vedoten siihen, että en koe sen kuuluvan tehtäviini ja perheen äiti veti herneen nenään. Hän totesi sitten tekevänsä sen joskus itse (vaikka rahaa olisi ollut palkata joku se tekemäänkin), mutta ei koskaan saanut sitä aikaiseksi. Lisäksi perheen äiti valitti siitä, kuinka en muka pitänyt omaa suihkuani tarpeeksi siistinä (vaikka pesin sen samalla tavalla kuin heidänkin suihkunsa) ja piti törkeyden huippuna sitä, että hän joutui pesemään sen itse, kun olin poissa, koska heille tuli vieraita ja suihku oli niin likainen, ettei hän kehdannut päästää vieraita sinne. En myöskään saanut viikonloppuisin pyytää kavereitani kylään, koska se on "perheen omaa aikaa" ja perheenäiti haluaa että hän voi kulkea pyjamassa omassa kodissaan jos siltä tuntuu, mutta ei voi tehdä sitä, jos "vieraita ravaa jatkuvasti". Viikolla taas olisin saanut iltaisin pyytää ihmisiä kylään,kunhan ei häirittäisi häntä tai lapsia. Usein viikolla sitten istuin kaikki illat yksin huoneessani, koska harvemmin kellään au pair kavereista oli aikaa tavata viikolla.

Tunnistan siis hyvin nuo ohjelmassakin nähdyt tyttöjen fiilikset siitä, että on yksinäinen vaikka onkin ihmisten ympäröimänä. Mutta tavallaan ei kuitenkaan ikinä ole omaa rauhaa, koska kotona on aina joku muu ja kun koti on myös työpaikka, on sitä eroa melkein mahdoton tehdä. Au pairin halutaan osallistuvan arkeen ja olevan avulias myös "työajan" ulkopuolella, mutta silti pitää osata erottaa itse, koska perhe tarvitsee myös aivan perheenkeskeistä aikaa.

Itse hain aktiivisesti kontaktia ja uusia ystäviä, ja niitä löytyikin mukavasti. Tietty oma tiivis porukka muodostuu nopeasti, mutta onneksi omalla kohdallani, joukko oli kansainvälinen eikä vain suomalaisista koostuva. Koska se on kuitenkin useimmille sen au pair vuoden tavoite, kansainvälistyä ja saada uusia kokemuksia.

Kun olin viettänyt ensimmäisessä perheessä 4-5 kuukautta sain tilaisuuden, josta en voinut kieltäytyä. Suomalainen äiti oli muuttamassa 4 lapsensa kanssa Hollantiin ja etsi lapsille hoitajaa. Päivittäin oli selkeä työaika, asuin omassa asunnossa, jonka sain perheen äidin kautta ja vuokra maksettiin hänen toimestaan, palkka oli tuplasti sen mitä tienasin ensimmäisessä perheessä, perheen kodissa kävi siivooja joten ainoa tehtävä oli olla lasten kanssa koko päivä ja huolehtia päivän aikana syötävistä sapuskoista. Lisäksi jos äiti tarvitsi lapsenvahtia iltaisin tai viikonloppuisin, hän maksoi siitä aina erikseen.

Koska kaikki työehdot kuulostivat paljon paremmilta ja olin aika kyllästynyt ensimmäisen perheen arjen pyörittämiseen, turhanpäiväiseen valittamiseen heidän puoleltaan ja jatkuvaan tyytymättömyyteen, niin ilmoitin että lähden. Olin lähdössä Suomeen joululomalle ja kerroin ensimmäisen perheen äidille ennen sitä, että olen löytänyt uuden perheen, jossa aloitan tammikuun puolivälin jälkeen. Joten kun tulisin takaisin tammikuun alussa, niin voisin olla heidän luonaan vielä pari viikkoa ja sitten vasta muuttaa toiseen perheeseen. Mielestäni (ja olen edelleen sitä mieltä) tein reilusti kun kerroin heille hyvissä ajoin, sanoin olevani (ja uuden perheen myös) olevan joustava sen suhteen milloin aloitan, jotta heillä on aikaa etsiä uusi au pair auttamaan. Perheen äiti suuttui ihan silmittömästi, minkäänlainen järkevä keskustelu aiheesta ei tullut kuuloonkaan. Koska minua kohdeltiin siellä kuin työntekijänä (ei suinkaan perheenjäsenenä), niin pelasin itse roolini kuin työntekijänä. Irtisanouduin reilulla varoitusajalla, koska olin saanut paremman paikan.

Palasin vanhaan perheeseen joululoman jälkeen tammikuun alussa. Samana iltana perheen äiti ja isä kertoivat yhdessä tuumin, kuinka saan nyt pakata kaikki tavarani, tyhjentää huoneeni ja häipyä huomiseen iltaan mennessä. He eivät kuulemma halua minua enää kotiinsa ja vaativat myös maksamaan lentolippuni heille takaisin, koska en kuulemma ollut pitänyt omaa osaani sopimuksesta. Tässä vaiheessa on tietysti turha ruveta riitelemään siitä, oliko oma työnkuvani ollut samanlainen kuin mistä oli keskusteltu, eli olivatko he pitäneet oman osansa sopimuksesta. He myös kieltäytyivät antamasta minulle enää kotinsa wlan salasanaa, kun sanoin että tarvitsen nettiyhteyden ottaakseni yhteyttä uuden perheen äitiin ja kaikkiin ystäviini.

Kaikinpuolin siis ruma tilanne. Tuo aika siinä ensimmäisessä perheessä ei jättänyt kovinkaan auvoista oloa au pairina olosta, lähinnä oli jatkuvasti sellainen fiilis, että käytetään hyväksi sinisilmäistä tyttöä, joka haluaa tulla töihin ulkomaille. Ei tietenkään koko aika ollut pelkkää kakkaa ja myös hyviä muistoja jäi, en kadu sitä että lähdin, mutta harmittaa ettei ensimmäisen perheen kanssa mennyt putkeen. Toinen perhe onkin ihan eri stoori ja siltä ajalta on paljon lämpimämmät muistot. Sielläkään en ollut perheenjäsen, mutta työtehtävät oli paljon selkeämmät ja reilummat. Myös oma asunto auttoi paljon ja olisin viihtynyt pitempäänkin.

Luulen, että viihtymistä ja sopeutumista au pairina edesauttaa paljon se, jos on etukäteen selkeästi keskusteltu siitä mitkä on odotukset puolin ja toisin. Au pairiksi lähtevän tulee myös itse tietää mitä kokemukselta haluaa. Esimerkiksi jos eniten odottaa pelkkää yöelämää, niin lähtökohta on ehkä väärä. Olen kuullut lukemattomia huonoja kokemuksia siitä, kuinka perheen ja au pairin välillä on mennyt sukset kokonaan ristiin. Myös omien au pair kavereiden kokemuksia jaksaa hämmästellä. Toisen perhe oli ihan natsisakkia ja toisella kuin kakkoskoti. Jos aikoo ottaa au pairin kotiinsa, niin on varmaan hyvä miettiä myös sitä, että palkkaako kotiapulaisen vai ottaako kotiinsa uuden perheenjäsenen, jonka edessä uskaltaa olla kalsareissa ja jota ei kohdella kuin ulkolaista.

Facebookin Suomalaiset Hollannissa -ryhmässä yritin myös udella lapsiperheiden vanhemmilta, että minkälaiset odotukset heillä olisi, jos ottaisivat au pairin. Millaisen haluavat, millaisia työtehtäviä ja mitä kaikkea odotetaan. Myös kuinka vanhemmat itse suhtautuisivat au pairiin. En kuitenkaan saanut yhtään vastausta, ainakaan vielä. Hautautui todennäköisesti muiden keskusteluiden alle :)

Itse en tulevaisuudessa haluaisi au pairia omaan kotiini. En halua ottaa tuntematonta ihmistä kotiini asumaan, huolehtimaan siitä ja lapsistani ja vielä toivottaa hänet sydämellisesti tervetulleeksi ja toivoa/tehdä parhaani että hän sopeutuu. Ja mielestäni niin pitäisi kuitenkin tapahtua. Suhteellisen haastavaa siis myös perheille, jotka au pairin haluavat. Itse kun en ole mitenkään supersosiaalinen, en aina jaksa kiinnostua uusien ihmisten tapaamisista ja heihin tutustumisesta ja lisäksi nautin niin paljon oman kodin rauhasta, että en osaisi kuvitellakaan jakavani sitä tuntemattoman ihmisen kanssa. Tottakai siinä sitten tutustuisi, mutta eäää.. en osaa kuvitella.. Samaa sarjaa sen kanssa, etten halua palkata siivoojaa, koska siivoan mieluummin itse.

Päällimmäisenä tuosta Au pairit Lontoossa sarjasta jäi mieleen, että tytöillä ei tainnut olla minkäänlaista ideaa, että mihin ovat lähdössä ja mitä tekemään. Sarjassa ei sen kummemmin käsitelty taustoja, että miksi tytöt ovat lähdössä nyt, siinä elämäntilanteessa ulkomaille. Tyttöjen ulkomailla olo aika tuntui myös kovin lyhyeltä, Jasmiina luovutti 2kk jälkeen ja 2 muuta taisi viihtyä 4kk? Mirahan jäi vielä jatkamaan pestiä ja vaikutti hänen kohdallaan ihan hyvältä ratkaisulta. Mutta ehkä aika oli kuitenkin riittävä, kun kaikki olivat sitä mieltä että on aika lähteä kotiin ja tää on nyt niin nähty.

Taisi kaikki tytöt kuitenkin olla samaa mieltä, että kokemus oli mahtava ja ilman au pairina oloa, olisi moni asia jäänyt kokematta. Itse allekirjoitan tuon ja samaan syssyyn totean, että aina kannattaa lähteä opiskelijavaihtoon, työharjoitteluun, töihin ulkomaille jos vähäkään on sellainen fiilis.

6 kommenttia:

  1. Katsoin itse nuo ekat 5 jaksoa (ja heti tän jälkeen meen katsomaan loputkin!) ja kävi kyllä sama mielessä että noi tytöt on ihan pihalla kaikesta, etenkin tää Mira joka ilmeisesti halusi lähinnä vain bilettää. Oon joskus nuorempana harkinnut puolitosissni au pairiksi lähtöä, mutta tuon sarjan ja tän sun tekstin jälkeen oon tyytyväinen etten sitä ikinä tehnyt.
    Tuntuu että monesti nuoria tyttöjä ja heidän tietämättömyyttään käytetään hyväksi ja kurjassa tilanteessa on varmasti tosi vaikea alkaa väittää vastaan ja taistella oikeuksistaan.

    Hyviäkin kokemuksia varmasti löytyy, kuten sinun toinen perheesi, mutta tuntuu ettei koko alaa valvota tai au pairin oikeuksista oikein pidetä huolta. Olen siis tyytyväinen että lähdin ulkomaille vasta vähän vanhempana ja turvalliseen opiskelija-vaihtoon :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opiskelijavaihdon kokemukset on todellakin vähän erilaiset kuin au pairina :) Molemmissa hyvät ja huonot puolet! Tuo on kyllä niin totta, että kukaan ei oikeastaan valvo ja minkäänlaisia kiveen kirjoitettuja sääntöjä ei ole. Joten jokainen kokemus on aina erilainen. Suosittelen kyllä au pairiksi lähtöä jos se kiinnostaa, mutta en välttämättä 18-vuotiaalle tytölle, joka ei ole millään tavalla itsenäinen, ei osaa puolustaa itseään ja oikeuksiaan eikä vielä tiedä mitä haluaa.

      Poista
  2. Tosi mielenkiintoista kuulla näitä sun ajatuksia. En ole tuota sarjaa katsonut, mutta meillä oli au pair vuoden verran kun olin lapsi, ja jännä kuulla, miltä asiat tuntuvat sillä "toisella puolella". Mulla oli silloin fiilis, että au pair oli ikään kuin isosisko, mutta tosi vaikeahan sitä on lapsena saada minkäänlaista kuvaa siitä, mitä aikuisella nuorella liikkuu päässä. Ilmeisesti vanhempani eivät olleet mitään kauhutyönantajia, kun vieläkin lähettävät ex-aupairin kanssa joulukortit ristiin, mutta tuskin sekään on ollut ihan pelkästään ruusuilla tanssimista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä on vaan hyvä etteivät lapset ole selvillä, jos au pairin ja perheen vanhempien välillä on kahnauksia :) Ja eihän kaikkien välillä edes välttämättä ole mitään erimielisyyksiä. Oliko teillä au pair silloin kun asuitte Suomessa vai jossain muualla? Ja minkämaalainen oli kyseinen tyttö? Kieltämättä olisi hauska perheen vanhempien lisäksi kuulla myös enemmän niiden lasten fiiliksiä siitä että perheessä on mukana ns. ulkopuolinen. Mutta useinhan ne lapset on aika pieniä joten ehkä tottuminen vaihtuviin tilanteisiin on helpompaa. Itse pidän myös edelleen yhteyttä sen toisen perheen kanssa, he juuri muuttivat takaisin Amsterdamiin, joten voi olla että tulee nähtyäkin taas useamman vuoden tauon jälkeen :)

      Poista
    2. Au pair oli kun olin 10-vuotias (mulla on kaksi pikkusiskoa, eli yhteensä kolme tenavaa), asuttiin Yhdysvalloissa, ja tyttö oli suomalainen. Luulen, että toi kansallisuus oli tosi olennainen siihen, että musta lapsena tuntui niin läheiseltä au pairin kanssa. Kun muuten oltiin juuri muutettu ympäristöön, jossa ei pystynyt vieraan kielen ansiosta kommunikoimaan kenenkään kanssa, niin kaikkiin äidinkielellä toimiviin ihmissuhteisiin tuli varmaan helpommin takerruttua. Millä kielellä sä muuten kommunikoit lasten ja vanhempien kanssa? Oletan, että ekassa perheessä suomeksi, mutta toka taisi olla hollantilaisia?

      Poista
    3. Fiksu veto sun vanhemmilta helpottaa sopeutumista ja omaa arkea ottamalla mukaan suomalainen :) Ensimmäisessä perheessä äiti oli tosiaan suomalainen ja isä hollantilainen, lapset puhuivat lähinnä hollantia ja erittäin huonosti suomea. Tarkoitus olikin että au pairien avulla heidän suomenkielen taitonsa säilyisi hyvänä, mutta vaikka idea on hyvä niin toteutus ontui ja pahasti. Perheen äitikin kun puhui lasten kanssa hollantia, niin käytännössä perheen yhteinen kieli oli hollanti ja lapsille suomen puhuminen oli erittäin hankalaa. He myös kokivat sen itselleen vaikeaksi, kun en vielä siinä vaiheessa puhunut hollantia enkä pystynyt ymmärtämään heitä sillä kielellä. Lapset helposti luovuttivat puhumisen suhteen, ymmärsivät kyllä melko hyvin mutta keskusteluja ei kamalasti käyty. Mielestäni perheen äidin olisi siinä suhteessa pitänyt olla tiukempi, jos olisi halunnut lapsista kasvavan täysin kaksikielisiä, sillä hän luotti suomalaisen au pairin riittävän...

      Toinenkin perhe oli oikeastaan suomalainen. Perheen neljästä lapsesta, kahdella on hollantilainen isä ja kaksospojat puhuivatkin jonkun verran hollantia. Perheen tytöt taas puhuivat tullessaan vain suomea mutta kielitaitoa ruvettiin reenaamaan kun toinen täytti 4v. ja meni kouluun. Perheen äiti taas puhuu sujuvasti useita eri kieliä ja on alunperin Ruotsista. Kommunikointi perheessä kuitenkin käytiin aina suomeksi ja oli mukavaa, että myös lasten kanssa oli yhteinen kieli. Helpotti varmasti myös lasten fiiliksiä kun muuttivat uuteen maahan :)

      Poista